Karoliinien haudalla Kuvia keslt 2001 Matti Hilli Kuolinmarssi

Karoliinien haudalla Kuvia kesältä 2001 © Matti Hilli

Kuolinmarssi yli Tydalin tuntureiden Huolimatta Pultavassa 1709 kokemastaan lähes täydellisestä tappiosta Kaarle XII ryhtyi sotavankeudesta palattuaan valmistelemaan uutta sotaa. Vuonna 1718 hyökkäsi Ruotsin armeija Norjaan. Kuningas johti itse hyökkäystä etelässä ja suomalaissyntyinen kenraali Kaarle Armfelt sai tehtäväkseen 10 000 -miehisen armeijansa avulla vallata Trøndelagin ja sen pääkaupungin Trondheimin. Armfeltin joukoista yli puolet koostui suomalaisista sotilaista. Sotaretki ei kuitenkaan sujunut suunnitellulla tavalla eikä Trondheimin valtaus onnistunut. Kaarle XII sai surmansa 30. 11. 1718 ilmeisesti omalta puolelta ammutusta luodista ja joulukuun lopussa Armfelt sai käskyn perääntyä Ruotsiin.

Mahdollisia perääntymisreittejä oli kolme ja niistä lyhin kulki suoraan yli Sylenin tunturimassiivin. Vaikka sää oli huono ja myrsky alkamassa, päätti kenraali valita suorimman tien.

©: Jämtlands fältjägarregemente, Försvarsmakten, Sverige Matka Norjan Tydalista Ruotsin Handöliin on noin 50 km. Siis varsin kohtuullinen hyvissä sääolosuhteissa. fältjägarregimente, ja myrsky uhkasi. Mutta pakkanen Jämtlands oli kiristymässä Försvarsmakten, Sverige

Suunniteltu marssi olisi vaatinut talvivarusteita. Suurin osa miehistä oli kuitenkin kuluneessa kesävaatetuksessa ilman käsineitä, suksista puhumattakaan.

Eteläisellä siivellä olevat joukot saivat käskyn marssia Holtålenista Tydaliin. Bukkhammarenin ylitys lumimyrskyssä oli esimakua tulevasta: 200 kuoliaaksi paleltunutta.

Haltdalenissa olevat joukot koottiin jumalanpalvelukseen tällä paikalla sijainneeseen sauvakirkkoon. Suomalaiset osoittivat hartauttaan repimällä kirkon koristeet polttopuiksi. Tästä eivät ruotsalaiset historiankirjat kerro. Sen sijaan mainitaan laulettu virsi. Se oli Lutherin ”Jumala on linnamme”. Perääntymistä varten joukoille jaettiin marssimuona: kaksi kaurakakkua ja n. 80 g suolalihaa mieheen. Muuta ei ollut.

Ensimmäinen tavoite oli Essandsjön järviylänkö. Alueelle johti tie ja maasto oli vielä kohtuullisen helppokulkuista, mutta siitä huolimatta tykistö alkoi jäädä jälkeen.

Kun joukot majoittuivat 1. 1. 1719 Essandsjön rantametsiin, lumimyrsky paheni ja pakkanen muuttui purevaksi. Satoja miehiä paleltui ensimmäiseen yöleiriin.

Osa joukoista majoittui jäätyneille soille, jotka tarjosivat suojaa purevalta tuulelta ja lumimyrskyltä.

Aamun tullen matkaa oli jatkettava siitä huolimatta, että useita satoja miehiä jäi paikalle hankeen paleltuneina.

Sylenin tunturimassiivia lähestyttäessä maasto muuttuu vaikeakulkuiseksi, jopa täysin kulkukelvottomaksi. Tunturien alarinteet ovat jyrkkiä ja sankan metsän peittämiä. Tunturien välissä kulkevat solat ja tiet tunsivat ainoastaan oppaiksi pakotetut norjalaiset talonpojat. Minkäänlaisia karttoja ei ollut olemassa.

Oikeastaan ei voi puhua teistä - tuohon aikaan oli vain polkuja, ja nekin vain jalkaisin kuljettavissa. Raskaimmat mörssärit oli jouduttu hylkäämään jo aikaisemmin, mutta mukana oli hevosia, kanuunoita, kuormastorattaita ja kevyttä aseistusta. Armfelt ei tuntenut tarkkaan maastoa, joten hän uskoi voivansa pelastaa miehet ja kaluston Ruotsiin. Perääntymiskäskykin vaati toimintaa viipymättä.

Norjalaiset asensivat kanuunansa maastokelpoisille suksilaveteille. Kesäsotaan valmistautuneilla Armfeltin joukoilla tykkien lavetit olivat raskaita pyörälavetteja.

Essandsjön järviylängön jälkeen tiet muuttuivat kivisiksi poluiksi. Maaston muuttuessa vaikeakulkuisemmaksi, eivät hevoset enää jaksaneet vetää monisatakiloisia tykkejä ylös tuntureille. Jos hevoset jaksoivatkin vetää, hajosi lavetti. Tykit oli hylättävä ja vammautuneet hevoset lopetettava.

Heti, kun hevonen oli lyöty tai ammuttu kuoliaaksi, tarttuivat suomalaiset sotilaat puukkoihinsa ja viilsivät hevosen kyljestä lihasuikaleita, jotka he söivät raakoina. Tämä kauhistutti sivistyneitä ruotsalaisupseereita, jotka kuitenkin seuraavana iltana söivät muonan loputtua tulella paahdettuja repun hihnoja.

Puustoraja oli vuonna 1719 nykyistä alempana, koska 1600 -luvun kylmä ilmastovaihe oli vaurioittanut metsiä. Näitäkään metsiä ei silloin ollut suojaa antamassa.

Ylhäällä tuntureilla ei puusto anna minkäänlaista suojaa Atlantin valtamereltä puhaltavilta tuulilta ja rajuilta lumimyrskyiltä, jotka ovat alkutalvesta yleisiä.

Tuuli puhalsi armottomasti jäätyneillä tunturisoilla. Kymmeniä miehiä kaatui soita ylitettäessä maahan niin kylmissään, että he eivät kyenneet jatkamaan matkaa.

Liikkuminen tuntureilla on vaarallista kesälläkin, mutta lumimyrskyn sokaisemalle ja vaikeasti kylmettyneelle miehelle se tarjosi joka hetki todellisen kuolemanvaaran. Yksikin väärä askel merkitsee tällaisessa maastossa vaikeaa vammautumista tai kuoliaaksi ruhjoutumista.

Oppaiksi pakotettujen talonpoikien kadottua lumimyrskyyn, joutuivat joukot etsimään itse tiensä Ruotsin puolelle rajaa. Joukko-osastot hajosivat ja miehet eksyivät toisistaan; kukaan ei ollut varma sijainnistaan puhumattakaan siitä, että he olisivat löytäneet kulkukelpoisia polkuja.

Vaikka yöleirit pyrittiin sijoittamaan suojaisiin paikkoihin, joutuivat sadat miehet eksyttyään yöpymään avotunturissa. Harvat heistä pystyivät aamulla jatkamaan matkaa.

Miehet hakkasivat jäätyneisiin tunturipuroihin avantoja päätelläkseen purojen virtaussuunnasta, ovatko he jo ylittäneet vedenjakajan, ja mihin suuntaan pitäisi jatkaa.

Toisena yönä joukot majoittuivat Enan - joen* rantaan Ruotsin puolella rajaa. Useat joutuivat viettämään siellä vielä kolmannenkin yön. Enanin leiripaikalle on haudattu yli 600 kuoliaaksi paleltunutta. Enanin varren leiristä henkiin jääneet jatkoivat matkaa joko joen vartta seuraten tai suoraan yli tuntureiden Handöliin. * kuvassa Enania pienempi joki Norjan puolella.

Snasahögarna, jotka suorinta tietä Handöliin vaeltaneet joutuivat ylittämään. Yöpyminen näille tuntureille merkitsi satojen miesten kuolemaa lähellä pelastumista.

Kaikkiaan tuntureille menehtyi yli 3 000 miestä. Kun mukaan lasketaan vammoihinsa kuolleet ja siviilitappiot, merkitsi perääntyminen yli 4 000 ihmisen kuolemaa.

Karoliinien hauta Kiinnostuin karoliinien kuolemanmarssista tutkiessani sukuni vaiheita. Sain selville, että erään tutkimukseni kohteena olevan pohjalaistalon isäntä kuoli Norjan tuntureille. Isännän kuoleman jälkeen sisar peri talon ja hänen poikansa kohosi tuon ajan yhteiskunnassa merkittävään sosiaaliseen asemaan saaden puolisokseen pitäjän mahtimiehen tyttären. Olen tuon pojan jälkeläinen suorassa miespolvessa, ja ilman hänen setänsä kuolemaa minua siis tuskin olisi olemassa. Lopullisen päätöksen vaelluksesta karoliinien haudalle tein luettuani erään kotiseutututkija Heikki Klemetin kirjan. Hän kertoi löytäneensä autiolta tunturilta sotilaiden joukkohaudan, jossa on yli 2 000 vainajaa. Klemetin mukaan hauta oli ruumiiden lahottua muuttunut kirkasvetiseksi tunturijärveksi.

Klemetin kirjassa on tarkka kuvaus hautapaikasta ja valokuvia hautalammesta. Niiden perusteella on mahdollista määritellä hautalammen sijainti. Kuvauksen mukaan hauta sijaitsee tällä tunturiylängöllä lähellä Ruotsin ja Norjan rajaa. Siitä huolimatta, että tarina ei vaikuttanut täysin uskottavalta, päätin etsiä kaukaisen sukulaiseni unohdetun haudan. Retkelläni löysinkin karoliinien haudan….

Lepopaikka rannalla ennen nousua tunturiylängölle. Klemetti ei ollut väärässä kuvatessaan kirjassaan rajaseudun luontoa suurenmoiseksi.

Matkalla tunturiylängölle kuljin läpi metsävyöhykkeen. Luonto on metsänrajan läheisyydessä samalla kertaa karua ja rehevää. Sylenin massiivi sijaitsee Pietarsaaren leveysasteella, mutta korkeammalla merenpinnasta, kuin mitkään Suomen tunturit.

Tunturipurot yhtyvät alhaalla rotkolaaksoissa ja muodosvat mykistävän kauniita vesistöjä. Tällaista näkyä katsellessani unohdin hetkeksi, mistä oikein oli kysymys: olin etsimässä unohdettua joukkohautaa. Sylenin luonto oli siitä huolimatta unohtumaton kokemus.

Päästäkseni Klemetin kuvaamalle lammelle, jouduin kiipeämään autiolle tunturiylängölle. Paikka sijaitsee rajavyöhykkeellä, merkittyjen vaellusreittien ulkopuolelle.

Kun lopulta olin saanut kiivetyksi tunturiylängölle, aukesi eteeni ihmeellinen ja ennen kokematon maailma: kuin yhdistelmä Lapin tuntureita ja etelän lettosuota.

Uskon, että tämä on se lampi, joka Heikki Klemetille esiteltiin 2000 - 3000 karoliinin hautapaikkana. Se on kuitenkin syntynyt luonnon muovaamana.

Kevätauringossa paisuneiden ruumiiden kuljetus hautapaikalle ylös jyrkkiä rinteitä tuntuu mahdottomalta. Miten talonpojat olisi saatu sellaiseen työhön?

Myös jyrkänteiltä pudonneet vainajat olisi pitänyt nopeasti kerätä kokoon, jos Klemetin kertoma tarina olisi totta. Tuollaisessa maastossa se olisi ollut mahdotonta.

Klemetin kuvaaman haudan kaivaminen ja vainajien kuljetus olisi vaatinut niin suuren työntekijäjoukon, että siitä varmasti olisi jäänyt merkintöjä asiakirjoihin. Vainajien kuljettajat olisivat joutuneet kahlaamaan yli jääkylmien ja kevättulvista vuolaiden tunturipurojen. Niiden ylitys ilman ruumispaarejakin on vaikeaa ja vaarallista.

Puhumattakaan soille tulvivista joista alhaalla tunturilaaksoissa: niiden ylitys ei onnistu kahlaten, ei edes veneellä tai lautalla. Yli päästäkseen on tehtävä monen kilometrin kierros upottavaa rantaniittyä kulkien. Kertomus hautalammesta on tarina, joka on keksitty lieventämään huonoa omaatuntoa tuntureille jääneiden vainajien kohtalosta.

Tunturiylängölle kiivettyään ymmärtää, mitä todella tapahtui: suurinta osaa vainajista ei koskaan haudattu, vaan Sylenin tunturimassiivi muodostaa yli 2 000 sotilaan sankarihaudan.

Hiljaisen metsälammen rannalle on leiriytynyt yksinäinen kulkija.

Illan hämärtyessä hän miettii retkeään : Minkälainen olisi maailma, jos kaikille maailman ihmisille voisi välittää ne kokemukset, jotka vain vaellus tuntureilla voi antaa?