Auringon silta Runokokoelmasta 4 Siell jossakin Kerro kuiskaten

Auringon silta Runokokoelmasta 4 Siellä jossakin, Kerro kuiskaten ja Pieniä toiveita © Jorma Piippo

Loppukesä Keväällä sitä jälleen odotti, odotti ja odotti, ei olisi kannattanut, odottaa. Kannattanut ja kannattanut, kannattaa sitä odottaa, tulevaa kannattaa aina odottaa. En tiedä olisiko kannattanut, tuntuu, ettei tullut ollenkaan. Kun vain satoi ja satoi, koko kesän se sitä teki. Kesällä yleensä sataa, kesällä kuuluukin sataa. Mutta ei sentään joka päivä, olisi pitänyt välillä taukoa. Se oli sitten sadekesä tämä, tilastoihin tulee merkintä, sademäärät millimetreissä. Siitä huolimatta, mennyt kohta, mennyt tämäkin kesä on. Ei aivan vielä ole ohi, nyt on sitten loppukesä. Loppukesä, kesää se on sekin, niin kuin alku- ja keskikesä. Tällä viikolla ei ole satanut, loppukesä on sitten, sitä oikeaa kesää. Tällä viikolla ei ole näkynyt, näkynyt ja näkynyt, pitäisikö? Kyllä vaan pitäisi näkyä, edes vilaus, aurinkoa. Loppukesän aurinkoa, ei ole sitäkään nyt näkynyt. Mistä se aurinko nyt osaisi, mistä se tietäisi tulla? Ei se edes tiedä miksi tulla, ollaan piilossa koko kesä. Ei aurinko, ei sade, ei loppukesä niitä kaipaa. En minäkään, enää.

Aurinko nukkuu Taas kerran loppui kesken, eilen loppui kesken, monta kertaa loppui kesken. Uni loppui kesken yön, yö ei loppunut kesken, ei, kun jatkuu, ei, kun on pimeää. Pimeää näyttää olevan, yöllä on ulkona pimeä. Ei vaan nukuta enää, eipä tietenkään nukuta, kun, kello on vaikka mitä. Ulkonakin on vaikka mitä, tai ei vaikka mitä, pimeää siellä näyttää olevan, tai ei näytä olevan mitään, pimeä ei näytä miltään. Ei voi näyttää, kun ei näy, ei näy – aurinkoa. Ei vaan näy pimeässä, mitään ei näy. Miksi se ei ole herännyt, eikö kukaan herättänyt, eikö kukaan muistanut? Ei aurinkoa tarvi herättää, ei, kun aurinko yleensä herättää, herätti se kesälläkin. Ei malttanut edes levätä, ei, kun valvoi yökaudet. Väsyy sitä vähemmälläkin, ei kukaan jaksa enempää, ei aurinkokaan jaksa. Väsynyt, mikä väsynyt, on lepäämässä vielä. Ei, kun nukkumassa se on, nukkuupa hyvinkin, aurinko nukkuu.

Kesällä ja talvella Kesällä oli lämmintä ja aurinkoa, lämpöä ja valoisaa – auringossa. Kesällä tuli ajateltua, jos jaksoi, ajatukset olivat lämpimiä, valoisia. Kesä piti jättää, ei tullut mukaan, lämpö ja valo eivät tulleet mukaan, valo lähti valon nopeudella. Talvella tulee myös ajateltua, eivätkä ajatukset ole kylmiä, vaikka, on kylmää ja pimeää. Kesällä oli vihreää paljon, lehdet ja nurmikko olivat. Kesällä oli sääskiä paljon, lehtimetsässä niitä riitti. Kesällä oli heiniä paljon, heinäpellolla niitä riitti. Talvella on valkeaa paljon, lumi on yleensä valkeaa, sitä on vähän joka paikassa. Talvella metsässä ei ole lehtiä, hiihtoladun on joku tehnyt. Talvella pellolla ei ole heiniä, sinne se hiihtolatu jatkuu. Kesällä ei tarvinnut pukea, ei kaikkea, mitä omistaa. Hyvin tarkeni, paitasillaan, sortsit riittivät jalkaan. Talvella pitää pukea kunnolla, villapaidasta lähtien. Muuten ei tarkene ulkona, sisällä pärjää vähemmällä. Kesällä oli yleensä niin, talvella on yleensä näin. Minä kuitenkin olen sama, olen sitten talvi tai kesä.

Soratie Hiljainen on tämäkin tie, kuten yleensä, hiljaisia ne ovat. Mitäpä asiaa tiellä voisi olla, ei yhtään mitään, olla vain tie. Olkoon sitten hiljaa, jos vaikka, kuuntelisiko kuitenkin? Tiedä, vaikka se sitä tekisi, tässä kävellessä on aikaa, puhella, niitä ja näitä. Oletko kuullut, sinä Soratie, meitä on melko paljon, niin, meitä, tallaajia, yksin tallaajia tarkoitan. Yksi kun ei voi tulla kahdeksi, ei, vaikka kuinka yrittäisi, yksin sitä vain on ja piste. Niinhän sinäkin olet, yksin, eivät asfalttitiet näytä välittävän, kovin vaatimattomaksi sanovat, sinua Soratie, joka pöliset. Minäkin pölisen, eli juttelen, pölistään yhdessä, sinä ja minä. Näytetään toisille ihmisille, toisille asfalttiteille, kaikille. Tai mitäpä sitä tarvitsee näyttää, mitä se kenellekään kuulu, mitä me yksinäiset touhuamme? Kiire näyttää olevan tuolla, kieli vyön alla ohi painelee, puhumattakaan skootterista, punainen näytti olevan, jos, nyt pölyn seasta oikein näin. Paljon ehdit kertoa minulle, lenkkarit pölyisiksi tulivat, kun minulle kerroit, minua myös kuuntelit.

Pieni vielä olen Isän nimi on Matti, äidin nimi on Tiina. Isän alku – Ma, äidin alku – Ti. Minun loppu – lda, minun alku ja loppu, minä alusta loppuun, minä loppujen lopuksi, Matilda minä olen, kuten isoäidin mummo. Isoisän mummo on Sofia. Marianna täti minulla on, lainasi minulle Annan. Mannuksi sitä sanotaan, lainasi kuitenkin. Minusta tuli kuin tulikin, Sofianna minusta tuli. Matilda Sofianna minä olen, pieni vielä olen, nuori vielä olen, en ole vielä ehtinyt olla kauan, maailmassa, täällä Sveitsissä. Vielä minä ehdin olla, ehdin olla vaikka mitä. Malttakaa vain odottaa, sitten näette, mummot ja papat, Suomessa, kun olette ja asutte, erillään siellä asutte. Asun täällä kaukana, isä ja äiti asuvat täällä kaukana, eivät ne minusta kaukana asu. Tuossahan nuo pyörivät, minua yrittävät hoitaa, tai eivät ne yritä, hoitavat ne. Ei minua aina tarvi hoitaa, voivat hoitaa välillä toisiaan. Pitäkää huolta itseänne, siellä kaukana Suomessa, mummot ja papat.

Auringon silta Sinä seisot laiturilla, sinä kai se taidat olla. En ole aivan varma, oletko? Merelle näytät tähyilevän. Saa sitä tähyillä, merelle, horisontti näyttää näkyvän, vaikka, ei tähyilisi. En seiso enää laiturilla, aikani siellä, minäkin, aikaa kulutin ja katselin. Merelle tähystin, horisonttiin, sain minäkin tähyillä, ei kukaan kieltänyt, ihmettelivät. Mitä sinä yhä merelle, siinä enää haikailet, mennyt, mikä mennyt. Aurinko on jo laskeutunut, auringon silta vajonnut. Synkkä tumma vesi, meri, kannattaako tuota katsella? Aikani minäkin, tai sen ajan, kun, silta vielä oli, aurinko halusi vielä olla, halusi tehdä siltaa, näyttää. Aikani katselin, en olisi halunnut, yksin en olisi halunnut. Olisitkohan sinä halunnut, niin, jos olisit ehtinyt, tulla ajoissa, kun siellä olin. Uskaltaa olisit, kun uskalsit, tulla vielä takaisin.

Sinisilmäistä Rintamamiestalon lisäsiivessä, sinisellä maalatussa, siellä siivessä, vaarin siivellä, sifonkihuivinen mummo. Orvokit istutti, mummo, sinisen väriset orvokit. Talo síipineen, rannassa sinisen järven. Järvessä sorsaisä, sinisorsa, sinisessä järvessä meloo, perheen perässä valvoo. Läntinen tuulen henkäys, lipun siiven saa elämään, siniristin se sekoittaa. Siipi vaaleansinen muistuttaa, muistot kaukaiset, vaarille tuo. Vaarin poika, sähkömies, siipi maassa siipeen astelee. Sähläsi johtojen kanssa. Sininen johto sen teki. Poksahti valokaari sininen, sähkönsininen kaari. Vaari vanha varoittaa, sinistä taivasta osoittaa. Sinisilmäinen olla et saa, sinistä sähköä pelkää. Siniristiä vaari vanha, välille jättää ei tahtoisi. Ylös siipi mennä saisi, vaaleansinisenä siellä, nähdä vain, sen haluaisi

Tavallisen tavallista Tänään oli tavallinen päivä, kuten yleensä päivät ovat. Tänään ei tapahtunut mitään, ei ainakaan mitään erikoista. Aamulla täytyi herätä, kuten yleensä täytyy tehdä. Ei mitään tarvinnut tehdä, heräsin, kun uni vain loppui, ei se kesken loppunut, ei, kun aamu oli jo pitkällä. Aamupuuro, aamukahvi, aamutelevisio, aamulehti, aamujumppa, aamusuihku. Joten, ei mitään erikoista, joka aamuisia touhuja vain. Onneksi ei sentään aamulenkkiä, kuka sitä puoliunissaan ulos, ehti tuonne myöhemminkin. Naapurin koira haukkui aamulla, ei haluaisi olla yksin päivää, olisi halunnut lähteä mukaan. Toisen naapurin kissa oli hiljaa, ikkunalaudalla vain katseli, tuli, kun kolistelin haravalla. Koira ja kissa, mitä niistä, ei sitten mitään erikoista, tavallisia eläimiä vain ovat. Lunta oli satanut yöllä, talvella yleensä sataa lunta, ei silti joka talvi tahdo sataa. Nyt kuitenkin oli, maa valkeana, piti oikein harjata portaat, kissakin odotti, että milloin. Koira odotti luultavasti isäntää, että milloin, tulee kotiin. Joten, ei mitään erikoista, ei mitään uutta taivaan alla, vaan sitä, tavallisen tavallista.

Silkkikukka Minä silkkikukka, pöydälläsi, joka aamu odotan, että milloin, milloin tulet lehtesi kanssa. Sitä vain tuijotat ja tutkit, epämääräistä paperikasaa. Vilkaisisit vaikka välillä, koko yön valvoin pimeässä, valvoin, kun en osaa nukkua, en sulkea silmiä, kuten muut. Kuorsasit melkein koko yön, kuului keittiöön saakka, laita ensi yöksi ovi kiinni. Kiinasta saakka luoksesi tulin, tuomaan iloa, viihdyttämään. Viikkoja kontissa matkustettiin, tuhansien muiden kanssa. Ei meitä edes kukkina pidetä, ehkä pidit, kun ostit – marketista. Minua ei tarvitse edes hoitaa, ei kastella, ei lannoittaa, ei puhua hempeitä, ei loruja. Kehumisista en juuri välitä, joku muu tuntuu välittävän, puhelimeen kun kailotat. Kunniapaikalla toki saan olla, jos, nyt ruokapöytä sitä on. Pölyt voisit joskus pyyhkiä, allergiseksi olen tullut, kesällä, lomalla kun huitelit. Vilvoittava suihku, liikaako, jos vaikka kerran kuussa. Minä silkkikukka, kukkaystäväsi, ei sinulla liikaa ystäviä ole. Ei ainakaan näin uskollisia. Kuuntelen huolesi ja surusi, kuulla saan myös ilosi. Surullisesta iloiseksi tulen, kun sinäkin tulit.

Kiitos kiinnostuksesta Kirjassa jatkuu…