3 DE CHRISTO KRISTUKSESTA Prof Miikka Ruokanen l

3. DE CHRISTO KRISTUKSESTA Prof. Miikka Ruokanen

l l l Kristologian kuuluu useita opinkohtia, mm. : Jeesuksen Kristuksen persoona: kaksiluonto-oppi Khalkedonin määritelmän ydin, 451 AD (Nikean tunnustuksen, 381 AD, puolustus ja tulkinta): ”Pyhiä isiä seuraten opetamme kaikki yksimielisinä, että Herramme Jeesus Kristus on tunnustettava yhdeksi ja samaksi Pojaksi. Tämä yksi ja sama Poika on täydellinen jumaluudessa ja täydellinen ihmisyydessä; [hän] on tosi Jumala ja tosi ihminen, jolla on järjellinen sielu ja ruumis; [hän] on jumaluuden puolesta Isän kanssa yhtä olemusta ja ihmisyyden puolesta meidän kanssamme yhtä olemusta, ’kaikessa meidän kaltaisemme syntiä lukuunottamatta’. Hän toisaalta on syntynyt jumaluutensa puolesta ennen aikojen alkua Isästä, toisaalta ihmisyytensä puolesta viimeisinä päivinä meidän tähtemme ja meidän pelastuksemme tähden Neitsyt Mariasta, Jumalansynnyttäjästä.

l Kristus on yksi ja sama, ainosyntyinen Poika ja Herra, jossa tunnistamme kaksi luontoa sekoittumattomina, muuttumattomina, erottamattomina ja jakamattomina. Luontojen erilaisuus ei yhdeksitulemisen vuoksi milloinkaan lakkaa, vaan kummankin luonnon oma laatu säilyy entisellään, ja ne yhdistyvät yhdeksi ainoaksi persoonaksi ja yhdeksi ainoaksi hypostaasiksi. ” l Kristologiset tittelit Uudessa testamentissa. Jumalan Pojan (toisen persoonan) pre-eksistenssi. Jumalan Pojan inkarnaatio. Jumalan Pojan kenosis. Jeesuksen elämä, opetukset ja tunnusteot. l l

l l l l Sovitusoppi: Jeesuksen kärsimys ja ristinkuolema. Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus. JK: n taivaaseenastuminen. JK: n paruusia. JK: n kolme virkaa (profeetta, pappi, kuningas). Kristologia ja soteriologia (armo-oppi). Seuraavassa keskitymme vain yhteen kohtaan, sovitusoppiin: Miten me voimme ymmärtää ristin? (ks. Mc. Grath, 450 -477)

Risti on kristinuskon keskus l Jokaisen kristillisen jumalanpalveluspaikan ja kristityn kodin keskeisin symboli on risti. Kristityt käyttävät risti-symbolia hyvin monimuotoisesti sekä ristinmerkkiä päivittäisessä hartaudessaan (kuvia). l Alusta alkaen kristillisen kirkon tärkein toiminto ja seurakunnan elämän keskus on Pyhä Ehtoollinen eli eukaristia/kommuunio: Jeesuksen Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman muistaminen, aktualisointi ja sen vaikutusten vastaanottaminen: "Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. " Joh. 6: 56

l Kristityksi tulemisen portti, pyhä kaste, on alun alkaen ymmärretty toimitukseksi, joka yhdistää kastettavan Kristuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen: l ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. --Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia. – Mutta jos kerran olemme kuolleet Kristuksen kanssa, uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan. ” Room. 6: 3, 6, 8

l l Alun alkaen neljä evankeliumia olivat ytimeltään passio-kertomuksia, dokumentteja Jeesuksen kärsimyksestä ja ylösnousemuksesta. Passiokertomuksen alkuun liitettiin muuta Jeesuksen syntymää, elämää, opetusta, tunnustekoja ym. kuvaavaa materiaalia. Alusta asti kristittyjen itseymmärrykseen kuului ajatus kristinuskosta ennen muuta soteriologisena armouskontona: Jumala, joka on olemukseltaan rakkaus, on lähettänyt Poikansa maailmaan voittamaan ihmislajin luopumuksen, palauttamaan ihmislajin (luomakunnan) takaisin Luojansa yhteyteen.

l l Varhaisen dogminmuodostuksen intentiona oli nimenomaan puolustaa tätä soteriologisen armouskonnon ideaa: Vain Jumala voi pelastaa langenneen ihmiskunnan; siksi on välttämätöntä, että itse Jumala tuli Kristuksessa ihmiseksi - jos Jeesus olisi vain täydellinen ihminen, hän (1)ei voisi ottaa ihmiskunnan synnin seurauksia kantaakseen ja (2)ihmisen ja Jumalan välistä kuilua ei olisi ylitetty. Athanasios (k. 373): "Vain se, minkä Jumala omaksuu, voi pelastua. " "Logos on tullut lihaksi, jotta me voisimme jumalallistua" (ho gar logos sarks egeneto, hina hemeis theopoiethenai dynethomen).

l l l Oppi rististä ja siinä tapahtuvasta sovituksesta on Karl Barthin (k. 1968) mukaan "kaiken kristillisen tiedon keskus: jos teologia epäonnistuu tässä, se epäonnistuu kaikessa". Wilfried Härle toteaa (v. 2000): "Oppi sovituksesta on kuuluu dogmatiikan vaikeimpaan ja tärkeimpään alueeseen, ja juuri siinä tarvitaan kaikkein eniten selkeyttämistä. ” Meillä on myös kokemuksia: rististä on todella vaikeata saarnata mielekkäästi!

l Jakamattoman kristikunnan ekumeeniset konsiilit eivät lausuneet mitään suoraan sovitusopista. Kirkot eivät ole myöhemminkään luoneet tarkkoja opillisia määritelmiä siitä, mitä ristillä oikeastaan tapahtui. l Miksi? l Teologia on aina käyttänyt Raamatun moninaista terminologiaa: uhri, sovitus, lunastus (vapaaksi ostaminen), hyvitys (satisfaktio), sijaiskärsiminen, anteeksiantamus, voitto synnistä jne.

l Oxfordilainen patristikko J. N. D. Kelly toteaa (1958): "Todellakin, vaikka Kristuksen kautta tapahtuva lunastus on aina ollut kristinuskon keskeinen motivoiva voima, tähän päivään saakka ei ole laadittu mitään lopullista ja yleisesti hyväksyttyä määritelmää siitä, miten lunastus tapahtuu. "

Sovitusopin kritiikki l Keskeisestä asemastaan huolimatta sovitusoppi joutui voimakkaan kritiikin kohteeksi valistuksen aikaisessa ja sen jälkeisessä uusprotestanttisessa teologiassa, sekä sittemmin osassa uudempaa katolista teologiaa (Mc. Grath esittää seikkaperäisesti tämän kritiikin). l Nykyisinkin dogmatiikan tai syst. teologian yleisesityksissä sovitusoppi on heikko kohta. Rististä on todella vaikea puhua mielekkäästi! Vain kaikkien konservatiivisimmat kalvinistit ovat omalla tavallaan korostaneet sovitusoppia. l

l Esim. 1900 -luvun tunnetuin eksegeetti Rudolf Bultmann (k. 1976) soveltaa myyteistä riisumis ohjelmansa sovitusoppiin ja vaati luopumaan "verenhimoisesta ja julmasta Molokista" kristillisenä Jumala-kuvana. "On primitiivistä mytologiaa kuvitella, että ihmiseksi tullut jumalolento sovittaa verellään ihmisten synnit. ” l Kriittinen kommentti Bultmannille: Ristillä Jeesus ei ole Isänsä vaan ihmiskunnan vihan kohteena. Ei Jumala, vaan syntinen ihmiskunta teloittaa Jumalan Pojan. Risti on "korkeinta tiedettä ihmisestä", eräänlainen "kollektiivinen psykoanalyysi" ihmislajin syvästä aggressiivisuudesta (vrt. Gen. 6: 11).

l l l 2000 -luvun alusta alkaen sovitusoppiin on alettu kiinnittää aivan erityistä huomiota varsinkin englanninkielisessä teologiassa, osittain myös saksankielisessä. On noussut esille ääniä, jotka vaativat luopumista ajattelutavasta, jossa Jumalasta tulee väkivaltainen "jumalallinen lapsen hyväksikäyttäjä" (divine child abuser). Perinteistä sovitusoppia on käytetty kaikenlaisen alistamisen ja syrjinnän oikeuttajana, siihen sisältyy jopa ajatus "moraalittomasta" Jumalasta: sovituksen hintana on sokea alistuminen mielivaltaisen isähahmon väkivallan kohteeksi (esim. mustan teologian ja womanistiteologian kritiikki).

l l Esille on noussut niitä, jotka yrittävät luoda väkivallattoman sovitusopin malleja (esim. J. Denny Weaver, John Sanders, Marit Trelstad, Mary M. Solberg, Deanna A. Thompson): Jeesus panee päätepisteen väkivallan kierteelle, kun hän suostuu uhriksi, ei vastaa voimalla väkivaltaan, vaan suostumalla väkivallan uhriksi hän absorboi, "imee itseensä" muiden pahuuden.

l l l Tunnetuin uusi malli on ranskalais-amerikkalaisen filosofin René Girardin teoria uskonnollisista uhreista eräänlaisena kollektiivisena "terapiana", joka kanavoi muutoin tuhoisan yhteisöllisen väkivallan sijaiskohteena toimivaan ulkopuoliseen syntipukkiin. Rituaalinen väkivalta on kuin "rokote", joka suojaa yhteisön sisäiseltä väkivallalta. Girardin pohjalta on syntynyt muitakin yrityksiä tulkita sovitus paranemisen (healing) näkökulmasta. Non-juridiset t. ei-legaaliset sovitusteoriat ovat tulleet yleisiksi liberaalimmassa teologiassa; konservatiivisemmat jatkavat anselmilaisen linjan (ks. selitys alempana) erilaisia muunnoksia.

Sovitusopin kolme mallia l Maailman tunnetuin sovitusopillinen tutkielma on ruotsalaisen Gustaf Aulénin 1930 julkaisema pienimuotoinen, luentosarjaan pohjautuva teos Christus Victor: Historiallinen tutkielma sovitusidean kolmesta päätyypistä. l 1. Klassinen alkukristillinen Christus Victor -malli Aulén näkee tämän varsinaiseksi Uuden testamentin malliksi, jota myöhemmin edustivat selkeimmin Irenaeus ja Luther: "Keskeisenä teemana on ajatus l sovituksesta jumalallisena konfliktina ja voittona. Christus Victor taistelee ja voittaa pahan vallat, tyrannit, joiden orjuuttamana maailma kärsii. Kristuksessa Jumala sovittaa maailman itsensä kanssa. "

l l l Kristus on voittaja, koska hän on uhri: victor quia victima. Jo Jeesuksen risti riittää "riisumaan aseista vallat ja voimat", kun Jumala "teki Kristuksesta niiden voittajan" (Kol. 2: 15), mutta Jeesuksen ylösnousemus kaksinkertaistaa hänen voittonsa pahan voimista! (Ks. myös Paavalin hypernikômen, Room. 8: 34 -37. ) Olennaista tässä mallissa on, että sovitus tarjotaan kokonaan Jumalan vapaana lahjana ihmiskunnalle. Jeesus kärsii ja voittaa ihmiseksi tulleena Jumalan Poikana pahan vallat - synnin, kuoleman ja Saatanan.

l l l Paino on siinä, mitä Jeesus Kristus Jumalan Poikana, vere Deus, tekee. Kysymyksessä on sovitus ylhäältä alaspäin, Jumala itse on sovittaja, sovituksen subjekti. Christus Victor -mallia selostetaan teologissa kirjoissa usein väärin seuraten Gregorios Nyssalaisen alulle laittamaa "huijausteoriaa" (Paholaisen "oikeudet"; kala, syötti, koukku). Varsinaisella Christus Victor -mallilla ei ole mitään tekemistä em. fiktion kanssa. (Mc. Grath arvostelee Aulénia Christus Victor -mallin liioittelusta; mutta Mc. Grath ei itse asiassa ole oivaltanut tämän mallin koko kattavuutta. )

l 2. Anselmin latinalainen satisfaktio-malli: objektiivinen sovitus l Toinen sovitusopin perusmalli, josta itse asiassa tuli vallitseva sekä katolisessa ja protestanttisessa teologiassa, perustuu Anselm Canterburyläisen (k. 1109) teokseen Cur Deus homo (1098). Siinä Anselm, roomalais-germaaniseen oikeusajatteluun perustuen, esittää ajatuksen satisfaktiosta eli hyvityksestä: l

l l Olennaista on, että Jeesus Kristus, jumalallisen luontonsa vuoksi synnittömänä, mutta samalla inhimillisen luontonsa puolesta ihmiskunnan edustajana tarjoaa hyvityksen eli kompensaation siitä, että ihmislaji on synnillään loukannut Jumalan kunniaa ja pyhyyttä. Paino on nyt siinä, mitä Jeesus Kristus tekee ihmiskunnan edustajana, vere homo, ihmiskunnan puolesta lepyttääkseen loukatun Jumalan. Kysymyksessä on sovitus alhaalta ylöspäin, Jumala on sovitettu, sekä sovituksen subjekti että varsinkin sen objekti t. kohde.

l Anselmin logiikka juoksee näin: l 1. Kaikki synti loukkaa Jumalan kunniaa ja pyhyyttä. 2. Loukkaus voidaan hyvittää ainoastaan joko rangaistuksella tai hyvityksellä, satisfactio, eli vastaavalla määrällä ylimääräisiä ansiollisia tekoja (oikeudellinen tasapaino). 3. Koska ihminen on velvollinen joka tapauksessa aina pitämään koko Jumalan lain, hän ei voi mitenkään saavuttaa ylimääräisiä ansioita, joilla voisi hyvittää rikoksensa ja siten lepyttää Jumalan. Lisäksi, kaikki ihmiset ovat perisynnin turmelemia, siksi ei yksikään ihminen voi edistää kenenkään pelastusta. l l l

l l l 4. Vaihtoehtoja on kaksi: joko pyhä Jumala oikeudenmukaisesti rankaisee ja tuhoaa syntiin langenneen ihmislajin tai sitten näyttämölle astuu joku sellainen, joka on täysin synnitön ja pyhä ja kykenee ylimääräisillä ansioillaan ansaitsemaan hyvityksen ihmiskunnan puolesta. Ihmisellä on velvollisuus suorittaa hyvitys ja vain Jumalalla on kyky tehdä se. Siksi Jumalan Pojan inkarnaatiosta tuli välttämättömyys (necessitas): Tarvitaan vere Deus, joka kykenee hyvitykseen, ja tarvitaan vere homo, joka edustaa ihmislajia, joka tarvitsee hyvitystä. 5. Synnittömän Jumalan Pojan nöyrä kuuliaisuus mitä häpeällisimpään kuolemaan asti on niin suuri ansio, että se hyvittää ihmiskunnan kaikki synnit. (Mc. Grath ei korosta tätä ansion ideaa Anselmin teoriassa. ) 6. Tätä Jumalan Pojan ansion "aarteistoa" eli armoa kirkko jakaa syntisille sakramenttiensa kautta.

l l Jo Anselmin ajatuskulkuun sisältyi myös oikeudellinen ajatus Kristuksen kuolemasta sijaisrangaistuksena (penal substitution), mutta ei kovin korostetusti. Anselm korosti ennen muuta Kristuksen kärsimyksen ansiollisuutta. Myöhemmin voimme puhua tietynlaisesta "post -anselmilaisesta" sovitusopista. Varsinkin Tuomas Akvinolainen (k. 1274) rakensi sovitusoppinsa pääasiassa juuri sijaisrangaistuksen ideaan: Jumalan Poika suorittaa pyhän Jumalan loukatun kunnian hyvityksen ottamalla meidän paikkamme, kärsimällä meidän sijastamme sen rangaistuksen, johon olemme synnillämme syyllistyneet. Myöhemmin varsinkin kalvinistinen uskonpuhdistus rakensi koko sovitusoppinsa juuri tämän päättelylinjan mukaiseksi.

l Anselmin mallia on arvosteltu mm. näin: l Epäraamatullisesti liikaa latinalais-germaaniseen oikeudelliseen kontekstiin sekä platonistiseen "Jumala ei voi kärsiä" -ideaan sidottu. Se myös heijastaa keskiajan feodaalista yhteiskuntaeetosta ja katolisen kirkon hyvitys-keskeistä rippikäytäntöä ja messu-uhriteologiaa. Ansion idea korostuu itsensä antavan uhrin sijaan. Inkarnaatio ja sovitus erillään. Malli on epätrinitaarinen. Sovitus irti meidän ihmisyydestämme, tapahtuu jossain metafyysisessä Jumalan oikeusmaailmassa. Sovitus ei liity Jeesuksen ylösnousemukseen. Jne. l l l

l Anselmin mallin vahvuuksia (ks. Mc. Grath, 463 -4): l Edustuksellisuus eli presentaatio. l Osallistuminen eli partisipaatio. l Sijaisuus eli substituutio.

l 3. Abelardin humaanistava malli: subjektiivinen sovitus l Pierre Abelard (k. 1142) koki Anselmin juridisen mallin vastenmieliseksi ja korosti Jumalan rakkautta sovituksen perusmotiivina. Tässä hän sai jossain määrin tukea Augustinuksen teologiasta. Jumalan Pojan kuolema on äärimmäinen Jumalan rakkauden demonstraatio, joka liikuttaa syvästi syntisen ihmisen mieltä ja esimerkillään pehmentää kovan sydämen katumukseen ja kääntymykseen. Jumalan rakkaus ihmiseen herättää ihmisen vastarakkauden Jumalaan. l

l l Näin saavutetaan "sovinto”: Jumalan vihollisesta tulee Jumalan rakastaja. Sovitus on varsinaisesti jotakin, joka tapahtuu ihmisessä itsessään, se on siis subjektiivista sovitusta. Tämä erotuksena em. Anselmin mallista, jossa Jumalan Poika suorittaa juridisen objektiivisen hyvityksen ihmiskunnan edustajana ja sen puolesta. Abelard ei tosin täysin hylännyt perinteisiä näkemyksiä, mutta painopiste siirtyi hänen mallissaan.

l l Valistuksen rationalistinen teologia tunsi vastenmielisyyttä sekä "myyttistä ja primitiivistä" Christus Victor -mallia että Anselmin juridista satisfaktio-mallia kohtaan. Se omaksui Abelardin humaanistavan mallin vieden sitä vielä radikaalimmin eksemplaariseen suuntaan. Valistuksen mukaan on tarpeetonta sovittaa Jumalaa, sillä hän ei ole vihastunut vaan rakastava. Dogmatisoidun Kristuksen tilalle asetettiin historian Jeesus, jota tarkastellaan "ideaalisena ihmisenä", "ihmiskunnan päänä", "esikuvana" - oikean humaniteetin ja eettisyyden mallina (Englannin deismi, F. Schleiermacher, A. Ritschl, W. Herrmann, A. Harnack ym. ).

Humanisoidun kristologian ongelma l l l Valistuksen humanistinen kristologia liittyi optimistiseen ihmiskäsitykseen; perisynnin käsitettä pidettiin jäännöksenä taikauskon aikakaudelta. Aulénin mielestä valistuksen näkemys Jeesuksesta pikemminkin hyvän asian marttyyrina kuin ristillä kärsivänä maailman Vapahtajana tuhoaa kristinuskon ytimen, pelastavan armon. Risti toki on esim. Jeesuksen oman opetuksen kuten mm. Lutherinkin mukaan kristillisen eksistenssin ja elämän perusmalli, mutta ristin merkitys ei tyhjenny siihen. Tämä on ristin yksi ulottuvuus.

Mitä meidän pitäisi ajatella Jeesuksen rististä? l l l Aulén korostaa, että Christus Victor -malli oli paitsi Paavalin myös muiden UT: n kirjoittajien sovitusopillinen pääidea. Tosin Aulén ei riittävästi korosta, että Paavali liitti tähän malliin vahvasti Vanhaan testamenttiin perustuvan uhrin ajatuksen, jonka pohjalta käsitteet "sovitus" (katallage) ja "lunastus" (apolytrosis) olivat hänelle keskeisiä (esim. 2. Kor. 5: 18 -21 ja Room. 3: 24). Samaa korostaa johannekselainen "Jumalan Karitsa" –teologia, jossa Jeesus nähdään sekä uuden liiton pääsiäisaterian uhrilampaana että lopullisena syntiuhrina (esim. Joh. 1: 29, 36):

l l l Apolytrosis (Room. 3: 24 -25, Ef. 1: 7, Kol. 1: 14 ym. ): Taustalla on idea orjan vapaaksi ostamisesta. Kärsimisellään ja sovintoverellään Jeesus, Jumalan Poika, on maksanut hinnan, jonka nojalla meidät synnin, kuoleman ja pahan orjat voidaan vapauttaa. Ongelma: Jos maksajana on Jumala itse meidän puolestamme, kenelle lunnaat maksetaan? (Ei ainakaan Saatanalle, kuten eräät kirkkoisät päättelivät! Saatanahan on juuri yksi ihmisen orjuuttajista, joista Kristus vapauttaa. ) Lunnaat ovat myös vapautus velkavankeudesta, johon rakkauden kaksoiskäskyn eli Jumalan laiminlyöminen on ihmisen saattanut: ihminen on pohjattomassa rakkauden velassa, jota hän ei kykene ”maksamaan”.

Ristin merkitys avautuu Vanhasta testamentista käsin l l Koko VT: n uhrijärjestelmä Israelin pääsiäisen vieton lammasuhrista Leviticuksen (3. Moos. ) monimutkaiseen syntiuhrijärjestelmään on sen malli ja perusta, mitä lopullisesti ja varsinaisesti toteutuu Jeesuksen Kristuksen ristillä (erityisesti Heprealaiskirje kehittää pitkälle tätä ajatusta). Erityisesti korostuu veri eli "elämänvoima" (Gen. 9: 4 -5) synnin tuhoaman elämän substituutiona ja kompensaationa: veri sekä (1) puhdistaa saastasta että (2) luo uuden elämän (Lev. 17: 11; Hepr. 9: 14, 22 jne. ).

l Muita keskeisiä vanhatestamentillisia perusteita Jeesuksen ristin ymmärtämiselle ovat Suuri sovituspäivä (Lev. 16) sekä Kärsivä Herran palvelija (Jes. 52: 13 -53: 12). l Jeesus on kuin "syntipukki” (vrt. R. Girardin teoria), johon siirretään ihmislajin synti ja joka imee itseensä ihmiskunnan aggression, ylpeyden ja valheellisuuden. Paavali toteaa: Jeesuksesta ”tehtiin syntiuhri” (hattat, 2. Kor. 5: 21). Sitten tämä "syntipukki" rangaistaan ja tuhotaan; näin tuhoutuu pahuus. Kun Jeesus teloitetaan, tapetaan "suurin mahdollinen syntinen" (maximus peccator, Luther). Samalla rangaistaan ja tuhotaan ihmisen pahuus. l l

l l Suurena sovituspäivänä kerran vuodessa ylipappi myös pirskotti uhrieläimen verta temppelin kaikkein pyhimmässä sijaitsevan liitonarkun kannen päälle puhdistaakseen sen Israelin syntien saastutuksesta. Tämä ”kansi” oli itse asiassa temppelin pyhin kohta, kapporet (kreik. hilasterion) eli ”sovituksen paikka” ja samalla Jumalan ”ilmestymisen” paikka. Paavali sanoo, että Jumala asetti Jeesuksen uudeksi kapporetiksi, sovituksen paikaksi, jossa sovitus tapahtuu hänen oman verensä välityksellä (Room. 3: 25: ks. myös Hepr. 9: 12). Näin Jeesuksen risti korvaa vanhan liiton pyhimmän paikan ja toiminnon!

l l VT: n eri ideat ovat vaikuttaneet sekä UT: n että varhaisten teologien sovitusopillisiin näkemyksiin. Keskeistä VT: n monimuotoisissa uhreissa oli aina syntien anteeksiantamuksen elementti. Uhrilla oli aina kolme funktiota: 1. transferenssi (syyllisyyden siirto uhrieläimeen, kädet eläimen päälle) 2. representaatio ja substituutio (uhri toimi uhraajan edustajana ja sijaisena) 3. partisipaatio (uhri yhdisti uhraajan Jumalaan)

l l l l Johtava UT: n eksegeetti Joachim Jeremias toteaa, että UT sisältää erilaisia "ideakompleksien ryppäitä" yrittäessään selvittää Jeesuksen ristin merkitystä: -toisen Aadamin kuuliaisuus (Room. 5) -orjan vapaaksiostaminen (apolytrosis) -vapauttaminen rangaistuksesta eli sovitus (katallage) -sijaisuhrin ajatus (representatio, substitutio) -rauhan tekeminen ihmislajin ja Jumalan välille (reconciliatio). Kirkkoisistä erityisesti Irenaeus edusti ajatusta Jeesuksen rististä turmiovaltojen voittajana; mutta idea voidaan havaita myös muilla kreikankielisillä. Tähän päivään saakka idän ortodoksinen teologia on painottanut Christus Victor -mallia.

Lutherin sovitusoppi l l Uskonpuhdistuksen ytimenä oli armo-opin puolustus. Läntisessä teologiassa armo-oppi sai "vanhurskauttamisopin" muodon (tästä enemmän PPT 4: De gratia - Armosta). Vanhurskauttamisopin on loogisesti perustuttava vahvasti kristologiaan, siihen mitä Jeesus Kristus kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan on tehnyt ihmislajin hyväksi. Ellei sovitusoppi ole selkeä ja vahva, ei armo-oppikaan voi olla sitä. Hämmästyttävää kyllä, esim. johtavan uskonpuhdistajan Martti Lutherin sovitusopista ei ole tehty mitään merkittäviä tutkimuksia! Gustaf Aulén kirjassaan tosin nojaa vahvasti Lutheriin, mutta ei tee varsinaista tutkimusta tai selvitystä Lutherin kannasta; hän tukeutuu muihin Lutheria tutkineisiin, mm. R. Bringiin. Mitä Aulén sanoo Lutherin sovitusopista?

l l l Aulénin mukaan Luther edustaa kaikkein kirkkaimmin aitoa Christus Victor –ideaa. Jeesuksen risti on ennen muuta voitto synnistä, kuolemasta, Saatanan orjuudesta, iankaikkisesta rangaistuksesta, helvetistä. Mutta samalla Luther liittää tähän voitto-teemaan muut raamatulliset sovitusopilliset ideat, uhriin perustuvan sovituksen (katallage) ja lunastuksen eli vapaaksioston (apolytrosis). Myös Lutherin ristin teologia korostaa ristiä kaiken Jumalatiedon, ilmoituksen, kristillisen elämän ym. paradigmana.

l l l Aulénin mukaan Luther laajensi Kristuksen voittamien turmiovaltojen määrän kolmesta (synti, kuolema, Saatana) viiteen, lisäten siihen lain ja Jumalan vihan. Suurin voitto, jonka Kristus saa aikaan, on muutos "Jumalan sisimmässä": hänen vihansa muuttuu armahdukseksi, Jumalan ikuinen, muuttumaton rakkaus voittaa hänen vihansa, jonka rationaalisten olentojen kapina on aiheuttanut. Sijaiskärsimisellään Kristus myös voitti ihmiset vapaiksi Jumalan lain rikkomisen aiheuttamasta kirouksesta ja rangaistuksesta. Esim. Lutherin Iso katekismus (toinen uskonkappale, luetaan otteita) yhdistää hallitsevan Christus Victor -voittoteeman vapautukseen, sovitukseen, lunastukseen ja jopa hyvitykseen. Veri on keskeinen Lutherille: “Jumalan Pojan veren yksi ainoa pisarakin on koko luomakuntaa kallisarvoisempi. ”

Partisipatorinen näkemys sovituksesta l l l Havaitsimme jo, että Mc. Grath viittaa Anselmin teoriassa implisiittisesti olevaan partisipaation ideaan. Erityisesti Johanneksen teologia painottaa Jeesuksen ristinkuoleman sakramentaalista vastaanottamista: Joh. 6: 54 -57. Parhaiten Jeesuksen ristin merkitys ymmärretään tulemalla osallisiksi sen hedelmistä, partisipoimalla (menein -verbi, 40 krt) Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Sama linja löytyy Paavalilta, 1. Kor. 10: 16 -17: osallisuus eli ”koinonia Kristuksen vereen ja ruumiiseen" on varsinaisin tapa ymmärtää Jeesuksen ristin merkitys ja vaikutus.

l l l Samaa sanoimme jo edellä Paavalin kastekäsityksestä: eukaristian ohella myös kaste liittää syntisen sakramentaalis-efektiivisellä tavalla Jeesuksen ristiin ja ylösnousemukseen (Room. 6). Paavali käyttää yli 160 kertaa ilmausta en Khristo. Christus pro nobis ja Christus in nobis kuuluvat erottamattomasti yhteen!

Miten Jeesus ymmärsi oman ristinsä? l Jeesuksen itseymmärrys hänen rististään kiteytyy Joh. 6: ssa, jossa hän puhuu elämän leivästä, uuden liiton mannasta, joka antaa ikuisen elämän: l ”Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän. -- Minä olen se leipä, joka on tullut alas taivaasta. -Minä olen elämän leipä. -- Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä anna sen, että maailma saisi elää. -- Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä – Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. ” (Joh. 6: 33, 41, 48, 51, 54 -56).

l l Jeesus perusti uuden liiton uhrin ja pääsiäisaterian, jolla syömme Jumalan Karitsan lihaa ja juomme hänen vertaan. Tämä on se taivaasta lähetetty uusi manna ja elämän leipä, joka antaa meille ikuisen elämän. Jeesus lähetettiin maailmaan, jotta voisimme syödä hänen lihaansa ja juoda hänen vertaan; Jumalan Poika piti teurastaa ristillä, jotta hänet voidaan syödä ja juoda. Näin hänen elämänsä ja meidän elämämme yhdentyvät, toteutuu salattu koinonia/unio cum Christo.

l l l Hänen lihansa ja verensä ovat se ”kuolemattomuuden lääke” (Ignatios ja Irenaeus: pharmakon athanasias), joka parantaa meidät katoavaisuuden taudista ja antaa meille ikuisen elämän. Ei ihme, että Jeesuksen aikalaiset kauhistelivat Jeesuksen radikaalia puhetta! ”Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista? ” (Joh. 6: 60) Monet jättivät Jeesuksen. Lienee ymmärrettävää, ettei myöskään moderni rationalisti voi hyväksyä tällaista teologiaa.

l l Jeesus ymmärsi tulevansa ristillä uuden liiton pääsiäislampaaksi, joka pitää syödä ja juoda, jotta saisimme ikuisen elämän. Ristillä ”tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta” ja ristillä ”minä vedän kaikki luokseni” (Joh. 12: 31 -32). Ristillä saatana, synti, rangaistus, kuolema ja helvetti menettävät valtansa. Jeesus vetää meidät luokseen yhtymään hänen kuolemaansa - Pyhän Hengen synnyttämässä uskossa, kasteessa ja Jumalan Pojan lihan ja veren aterialla.

l l Näin me yhdymme sekä hänen uhriinsa että ylösnousemusruumiiseensa ja näistä aukeavaan uuteen ikuiseen, katoamattomaan ylösnousemuselämään. Ei ihme, että jo varhaisesta alkaen kristyt jokaisena ”Herran päivänä” kokoontuivat pyhälle aterialle! Eukaristisesta jumalanpalveluksesta /liturgiasta/ messusta, jonka pääosia ovat Jumalan sana ja pyhä ateria, tuli kristillisen kirkon elämän sydän ja ydin.

Risti on ennen kaikkea jumalallisen agapen suurin lahja l l On aivan selvää, että Jeesuksen itseymmärrys omasta kärsimyksestään ja rististään sekä apostoleiden opetus hänen rististään korostavat ennen kaikkea ristiä jumalallisen agapen suurimpana lahjana: Kristus antaa oman elämänsä, itsensä, persoonansa, kuuliaisuutensa sekä kärsimyksensä ja ylösnousemuksensa hedelmät ihmisille, jotta he eläisivät ikuisesti yhtymyksessä Kolmiyhteisen Jumalan elämään.

l l Näin ajatellen, valistuksen rationalismin ja liberaaliteologian sovitusopin kritiikki, syytökset ”primitiivisestä mytologiasta”, ”verenhimoisesta ja julmasta Jumalasta”, ”väkivaltaisesta, sadistisesta kiduttajasta”, ”jumalallisesta lapsen hyväksikäyttäjästä” ym. menettävät kohteensa. Ne eivät puhu lainkaan siitä samasta rististä, josta Jeesus ja hänen apostolinsa puhuivat!

Risti paljastaa ihmisen l l l Risti on ennen muuta lahja, mutta se on myös samalla raaka totuus ja analyyttinen paljastus ihmislajin traagisesta väkivaltaisuudesta. (Ihminen on historiansa aikana surmannut 3 mrd lajitoveriaan. Mikään eläin ei ole näin syntinen. ) Risti paljastaa ihmisenä olemisen syvän tragiikan: kyvyttömyyden ottaa vastaan hyvää ja rakastaa totuutta. Ihminen mieluummin tappaa Jumalansa kuin nöyrtyy hänen edessään. Risti on ihmisen ylpeyden ja itserakkauden tuomio.

Moderni luterilainen tulkinta l l l Erityisesti amerikkalainen luterilainen teologi Gerhard O. Forde on esittänyt, että Luther myös edustaa tietynlaista sakramentaalis-partisipatorista Jeesuksen ristin tulkintaa. Forde liittyy em. Aulénin Luther-tulkintaan: "Jumalan viha laantuu", kun Jumala "onnistuu antamaan meille itsensä vaikuttavalla siten, että hän tosiasiallisesti ottaa pois meidän syntimme/epäuskomme". Olennaista on kysymys siitä, miten Kolmiyhteinen Jumala onnistuu yhdistämään meidän elämämme omaan elämäänsä, jotta me pelastuisimme ja eläisimme ikuisesti.

l l l Tämä tapahtuu kun epäusko muuttuu uskoksi sanan ja sakramenttien vaikuttavan toiminnan kautta, näiden välityksellä Pyhä Henki synnyttää meissä uskon ja osallisuuden Kristuksen ristiin. Forde jatkaa Luther-tulkintaansa: "Jumalan viha leppyy, kun synnit annetaan anteeksi, kun Kristuksen ruumis ja veri annetaan 'meidän edestämme', silloin me tulemme sovitetuiksi. " Kun Kristus tulee meihin, hän "nielaisee itseensä ja siten tuhoaa" kaiken syntimme ja syyllisyytemme (vrt. Lutherin ”Autuas vaihtokauppa” -käsite).

l l l Johtava amerikkalainen luterilainen teologi Robert W. Jenson sanoo: Paras tapa ymmärtää Jeesuksen ristiä toteutuu, kun "kirkko toistaa kärsimyskertomusta" ja aktualisoi sen omassa liturgiassaan. Jo Karl Barth totesi: Aidoin tapa ymmärtää Jeesuksen kärsimys on "sen pelkkä toisto" evankeliumien kärsimyskertomuksissa (saarna) ja eukaristian vietossa. "Tämä tapahtuma puhuu itse omasta puolestaan, se on itse-selittävä tosiasia. " Edellä mainittiin, että risti on Lutherin mukaan myös kristillisen elämän perusmalli. Ristinteologia, theologia crucis, on kristillisen eksistenssin perustus: Tulee kantaa ja sietää toisten ja omaa pahuutta kostamatta tai menettämättä toivoaan, nöyrästi suostua niihin "risteihin", jotka Jumala elämämme aikana kannettavaksemme antaa.

l Voisi myös ajatella Jumalan Pojan kenosiksen (Fil. 2, 1. Kor. 1), nöyryytyksen ja häpeän olevan äärimmäinen anti-saatanallinen teko, totaalinen ylpeyden annihilaatio, joka rauettaa tyhjiin demonisen ylpeyden (superbia), joka on synnin juuri. l Näkemys Jeesuksen ristin ymmärtämisestä sakramentaalis-efektiivisen yhtymyksen eli union kautta partisipaationa Kristuksen ristiin liittää sovitusopin olennaisella tavalla armo- eli vanhurskauttamisoppiin. (Tästä enemmän PPT 4: De gratia – Armosta. )